Neuvostoliitto sai 1918–1922 sisällissodan jälkeen melko valitettavia ja huonosti mukautettuja rajoja. Niinpä se, että ukrainalaiset ja valkovenäläiset jaettiin Neuvostoliiton ja Puolan välisellä valtion rajalinjalla, jätettiin täysin huomiotta. Toinen tällainen "haittaa" oli Suomen rajan läheisyys maan pohjoiseen pääkaupunkiin - Leningradiin.
Suuresta isänmaallisesta sodasta edeltävien tapahtumien aikana Neuvostoliitto sai useita alueita, jotka mahdollistivat rajan huomattavan siirtämisen länteen. Pohjoisessa tämä yritys siirtää rajaa kohtasi jonkinlaisen vastarinnan, jota kutsuttiin Neuvostoliiton-Suomen tai Winterin sodaksi.
Konfliktin historiallinen tausta ja alkuperä
Suomi valtiona ilmestyi suhteellisen hiljattain - joulukuun 6. päivänä 1917, kun Venäjän valtio oli romahtamassa. Samalla valtio sai kaikki Suomen suurherttuakunnan alueet yhdessä Petsamon (Pechengan), Sortavalan ja Karjalan kannaksen alueiden kanssa. Suhteet eteläiseen naapuriin menivät myös väärin alusta alkaen: Suomessa kansalaissota kuoli alas, jossa kommunismin vastaiset voimat voittoivat, joten Neuvostoliittoa, joka tuki punaista, ei ollut selvästi myötätuntoa.
20-luvun jälkipuoliskolla - 30-luvun ensimmäisellä puoliskolla - Neuvostoliiton ja Suomen väliset suhteet vakiintuivat, eivätkään ole ystävällisiä, mutta eivät vihamielisiä. Puolustusmenot Suomessa laskivat tasaisesti 20-luvulla ja nousivat vuonna 1930. Sodanjohtajan Carl Gustav Mannerheimin saapuminen kuitenkin muutti jonkin verran tilannetta. Mannerheim aloitti heti suomalaisen armeijan uudelleenrakentamisen ja valmistelee sitä mahdollisiin taisteluihin Neuvostoliiton kanssa. Linnoituslinja tarkastettiin alun perin Enkel-linjan nimellä. Sen linnoitusten tila oli epätyydyttävä, joten linjan uudelleenasennus alkoi sekä uusien puolustusvoimien rakentaminen.
Samalla Suomen hallitus on ryhtynyt voimakkaisiin toimiin konfliktin välttämiseksi Neuvostoliiton kanssa. Vuonna 1932 solmittiin aggressiivisopimus, jonka voimassaolo päättyi vuonna 1945.
1938-1939 tapahtumia ja konfliktin syyt
Euroopassa 1930-luvun jälkipuoliskolla tilanne alkoi asteittain kasvaa. Hitlerin Neuvostoliiton julistukset pakottivat Neuvostoliiton johtoa tarkastelemaan lähemmin naapurimaita, jotka voisivat tulla Saksan liittolaisiin mahdollisessa sodassa Neuvostoliiton kanssa. Suomen asema ei tietenkään tehnyt siitä strategisesti merkittävää sillanpäätä, koska maaston paikallinen luonne käänsi väistämättä taistelut pieniksi taisteluiksi, puhumattakaan siitä, ettei mahdolli- suutta toimittaa valtavia joukkoja joukkoja. Suomen läheinen asema Leningradiin voisi kuitenkin muuttaa sen tärkeäksi liittolaiseksi.
Nämä tekijät pakottivat Neuvostoliiton hallituksen huhtikuussa-elokuussa 1938 aloittamaan neuvottelut Suomen kanssa takuista siitä, että se ei ole yhdenmukainen Neuvostoliiton vastaisen blokin kanssa. Neuvostoliiton johto vaati kuitenkin myös eräiden Suomenlahden saarten järjestämistä Neuvostoliiton sotilastukikohtien alaisuuteen, mikä ei ollut suomalaisen hallituksen kannalta hyväksyttävää. Tämän seurauksena neuvottelut päättyivät turhaan.
Maaliskuussa-huhtikuussa 1939 käytiin uusia Neuvostoliiton ja Suomen välisiä neuvotteluja, joiden aikana Neuvostoliiton johto vaati usean saaren vuokraamista Suomenlahdella. Suomen hallitus oli myös pakko hylätä nämä vaatimukset, koska se pelkäsi maan "Neuvostamista".
Tilanne alkoi hehkua nopeasti, kun Molotov-Ribbentrop-sopimus allekirjoitettiin 23. elokuuta 1939 salaisessa täydennysosassa, josta kävi ilmi, että Suomi kuuluu Neuvostoliiton etujen piiriin. Vaikka Suomen hallituksella ei ollut tietoja salaisesta pöytäkirjasta, tämä sopimus sai hänet ajattelemaan vakavasti maan tulevaisuuden näkymiä ja suhteita Saksaan ja Neuvostoliittoon.
Jo lokakuussa 1939 Neuvostoliitto esitti uusia ehdotuksia Suomelle. He suunnittelivat Neuvostoliiton ja Suomen välisen rajan liikkumista Karjalan kannakselle 90 km pohjoiseen. Vaihtoehtoisesti Suomen olisi pitänyt saada noin kaksi kertaa Karjalan alue, jotta Leningradin turvallisuus olisi merkittävä. Useat historioitsijat ovat myös ilmaisseet näkemyksensä siitä, että Neuvostoliiton johto oli kiinnostunut, ellei se sovittanut Suomea vuonna 1939, sitten ainakin riistää sen suojelusta Karjalan kannaksen linnoituslinjan muodossa, jota jo kutsuttiin Mannerheim-linjaksi. Tämä versio on hyvin johdonmukainen, sillä jatkotapahtumat sekä suunnitelman laatiminen Neuvostoliiton päällikön uudelle sodalle Suomea vastaan vuonna 1940 osoittavat epäsuorasti tämän. Näin ollen Leningradin puolustus oli todennäköisimmin vain tekosyy kääntää Suomesta kätevä Neuvostoliiton sillanpää, kuten esimerkiksi Baltian maat.
Suomen johto hylkäsi kuitenkin Neuvostoliiton vaatimukset ja alkoi valmistautua sotaan. Valmistautuminen sotaan ja Neuvostoliittoon. Yhteensä marraskuun puoliväliin 1939 mennessä lähetettiin 4 armeijaa Suomeen, jotka koostuivat 24 osastosta, joissa oli yhteensä 425 000 miestä, 2 300 säiliötä ja 2500 lentokonetta. Suomessa oli vain 14 divisioonaa yhteensä noin 270 tuhatta ihmistä, 30 säiliötä ja 270 lentokonetta.
Provokaatioiden välttämiseksi Suomen armeija sai marraskuun toisella puoliskolla käskyn vetäytyä valtion rajalta Karjalan kannakselle. Marraskuun 26. päivänä 1939 tapahtui kuitenkin tapaus, jonka vastuu molemmille osapuolille. Neuvostoliiton alue purettiin, minkä seurauksena useita sotilaita kuoli ja haavoittui. Tämä tapahtuma tapahtui Minela-kylän alueella, josta se sai nimensä. Neuvostoliiton ja Suomen välillä pilvensivät pilvet. Kaksi päivää myöhemmin, 28. marraskuuta, Neuvostoliitto tuomitsi väkivallattomuussopimuksen Suomen kanssa, ja kaksi päivää myöhemmin Neuvostoliiton joukot saivat käskyn ylittää rajan.
Sodan alku (marraskuu 1939 - tammikuu 1940)
30. marraskuuta 1939 Neuvostoliiton joukot käynnistivät hyökkäyksen useisiin suuntiin. Samaan aikaan vihamielisyydet ottivat välittömästi rajua merkkiä.
Karjalan kannalla, jossa seitsemäs armeija hyökkäsi, Neuvostoliiton joukot onnistuivat vangitsemaan Terijoken kaupungin (nykyisin Zelenogorsk) 1. joulukuuta suurilla kustannuksilla. Täällä ilmoitettiin Suomen demokraattisen tasavallan perustamisesta, jonka johtajana on Otto Kuusinen. Juuri tämä, Suomen uusi "hallitus", loi Neuvostoliiton diplomaattisuhteet. Samalla joulukuun ensimmäisellä vuosikymmenellä seitsemäs armeija pystyi nopeasti tarttumaan olettamukseen ja lepäämään Mannerheimin linjan ensimmäistä kaikua vastaan. Täällä Neuvostoliiton joukot kärsivät suurista tappioista, ja niiden eteneminen lähes pysähtyi pitkään.
Lootoga-järven pohjoispuolella, Sortavalan suuntaan, kahdeksas Neuvostoliiton armeija eteni. Taistelujen ensimmäisten päivien seurauksena hän onnistui siirtämään 80 kilometriä suhteellisen lyhyessä ajassa. Kuitenkin suomalaiset joukot, jotka vastustivat sitä, onnistuivat toteuttamaan salaman, jonka tarkoituksena oli ympäröittää osa Neuvostoliiton joukoista. Suomalaiset osallistuivat siihen, että Puna-armeija oli hyvin sidoksissa teihin, jolloin suomalaiset joukot saivat nopeasti viestinnän. Tämän seurauksena kahdeksas armeija joutui kärsimään vakavia tappioita, ja pakotettiin vetäytymään, mutta sodan loppuun asti se säilytti osan Suomen alueesta.
Vähiten menestyneet olivat Punaisen armeijan toimet Keski-Karjalassa, jossa yhdeksäs armeija eteni. Armeijan tehtävänä oli tehdä loukkaavaa Oulun kaupungin suuntaan, jonka tavoitteena oli "puolittaa" Suomi puoleen ja siten sotilaallisten joukkojen järjestäminen maan pohjoisosassa. Joulukuun 7. päivänä 163-luvun jalkaväenpuolueen joukot käyttivät pienen suomalaisen Suomussalmen kylän. Kuitenkin suomalaiset joukot, joilla oli ylivoimainen liikkuvuus ja maastoa koskeva tieto, ympäröivät välittömästi jakoa. Tämän seurauksena Neuvostoliiton joukot pakotettiin miehittämään koko puolustus ja tukahduttamaan Suomen hiihtoyksiköiden äkilliset hyökkäykset sekä aiheuttamaan huomattavia tappioita sniper-tulipalosta. 44. rifle-divisioonan, joka pian tuli myös ympäröimään, käynnistettiin ympäröivän alueen tueksi.
Tilannetta arvioitaessa 163: n jalkaväenosaston komento päätti palata takaisin. Samaan aikaan divisioonalle aiheutui noin 30 prosentin tappioita henkilöstöstä, ja se myös hylkäsi lähes kaikki laitteet. Läpimurtonsa jälkeen suomalaiset onnistuivat tuhoamaan 44. kiväärinjakauman ja palauttamaan käytännössä valtion rajan tähän suuntaan ja lamaannuttamaan puna-armeijan toimia täällä. Tämän taistelun tulos, nimeltään Suomussalmen taistelu, olivat suomalaisen armeijan rikkaita palkintoja sekä suomalaisen armeijan yleisen moraalin lisääntyminen. Samalla puna-armeijan kahden divisioonan johto joutui tukahduttamaan.
Ja jos yhdeksännen armeijan toimet eivät onnistuneet, 14. Neuvostoliiton armeijan voimat, jotka etenivät Rybachin niemimaalla, menestyivät parhaiten. He onnistuivat vangitsemaan Petsamon kaupungin (Pechenga) ja suuret nikkelin talletukset alueella sekä saavuttamaan Norjan rajan. Näin ollen Suomi sodan aikana menetti pääsyn Barentsinmerelle.
Tammikuussa 1940 draama puhkesi ja etelään Suomussalmesta, jossa viimeaikaisen taistelun skenaario toistettiin yleisesti. Puna-armeijan 54. jalkaväenosastoa ympäröi täällä. Samalla suomalaisilla ei ollut tarpeeksi voimaa tuhota se, joten jakoa ympäröi sodan loppu. Samanlainen kohtalo odotti 168: n kiväärijakoa, jota ympäröi Sortavalan alue. Toinen jako ja säiliöbrigade ympäröivät Lemetti-Yuzhnyn alueelle, ja kun he olivat kärsineet valtavia tappioita ja menettäneet lähes kaiken materiaalin, he jatkoivat matkallaan kiertoliikettä.
Joulukuun loppuun mennessä taistelu karjalaisen kannaksen suomalaisen linnoitetun rivin läpimurtoa kohtaan laski. Tämä selittyy sillä, että Puna-armeijan komento oli hyvin tietoinen siitä, että jatkossa on jatkossakin yritetty hyökätä suomalaisia joukkoja vastaan, mikä aiheutti vain vakavia tappioita vähäisin tuloksin. Suomalainen komento, joka toteutti edessä olevan lullin olemuksen, käynnisti sarjan hyökkäyksiä Neuvostoliiton hyökkäyksen estämiseksi. Näitä yrityksiä epäonnistui kuitenkin suurilla tappioilla suomalaisjoukoille.
Kokonaistilanne ei kuitenkaan ollut kovin suotuisa Punaiselle armeijalle. Hänen joukkonsa olivat osallisia taisteluihin ulkomailla ja huonosti tutkituilla alueilla. Suomalaisilla ei ollut parempia numeroita ja teknologiaa, mutta niillä oli virtaviivainen ja hyvin kehittynyt sissisodan taktiikka, jonka ansiosta he voisivat suhteellisen pienillä voimillaan aiheuttaa merkittäviä tappioita Neuvostoliiton eteneville joukkoille.
Helmikuun hyökkäys puna-armeijasta ja sodan päättyminen (helmikuu-maaliskuu 1940)
1. helmikuuta 1940 Karjalan kannasta alkoi voimakas Neuvostoliiton tykistövalmistelu, joka kesti 10 päivää. Koulutuksen tehtävänä oli saada eniten vahinkoa Mannerheim-linjalle ja suomalaisjoukoille ja käyttää niitä. 11. ja 13. armeijan joukot siirtyivät eteenpäin.
Karjalan kannaksella käytiin edessä kovaa taistelua. Tärkeimmät iskujoukot Neuvostoliiton joukkoja aiheuttivat Summan kaupungissa, joka sijaitsi Viipurin suunnassa. Kuitenkin täällä samoin kuin kaksi kuukautta sitten puna-armeija alkoi taas sitoa taisteluihin, niin pian tärkeimmän hyökkäyksen suunta muuttui Lyakhdassa. Täällä suomalaiset joukot eivät voineet pysäyttää puna-armeijaa, ja heidän puolustuksensa murtui ja muutama päivä myöhemmin Mannerheim-linjan etusivulle. Suomen komento oli pakko aloittaa joukkojen vetäytyminen.
21. helmikuuta Neuvostoliiton joukot saavuttivat toisen puolustuslinjan. Tällöin alkoi jälleen kovaa taistelua, joka kuitenkin päättyi kuukauden loppuun mennessä Mannerheim-linjan läpimurtoon useissa paikoissa. Näin ollen Suomen puolustus romahti.
Maaliskuun alussa 1940 Suomen armeija oli kriittisessä tilanteessa. Mannerheim-linja rikki, varaukset olivat lähes tyhjentyneet, kun taas Punainen armeija kehitti menestyksekästä hyökkäystä ja oli lähes tyhjentämättömät. Neuvostoliiton joukkojen moraali oli myös korkea. Aiemmin tässä kuussa seitsemännen armeijan joukot ryntäsivät Viipuriin, jonka taistelut jatkuivat tulitaukoon 13. maaliskuuta 1940. Tämä kaupunki oli yksi Suomen suurimmista, ja sen häviäminen voi olla maan kannalta hyvin tuskallista. Lisäksi tällä tavoin Neuvostoliiton joukot avasivat tien Helsinkiin, joka uhkasi Suomelle itsenäisyyden menetystä.
Kun otetaan huomioon kaikki nämä tekijät, Suomen hallitus on aloittanut rauhanneuvottelut Neuvostoliiton kanssa. 7. maaliskuuta 1940 Moskovassa aloitettiin rauhanneuvottelut. Tämän seurauksena päätettiin lopettaa 13. maaliskuuta 1940 kello 12.00. Karjalan kannan ja Lapin (Viipurin, Sortavalan ja Sallan) alue lähti Neuvostoliittoon, ja myös Hankon niemimaa vuokrattiin.
Talvisodan tulokset
Neuvostoliiton ja Suomen sodassa tapahtuneiden Neuvostoliiton tappioiden arviot vaihtelevat huomattavasti, ja Neuvostoliiton puolustusministeriön tietojen mukaan noin 87 500 ihmistä on kuollut ja kuollut haavoista ja pakkasista sekä noin 40 000 ihmistä puuttuu. 160 tuhatta ihmistä loukkaantui. Suomen tappiot olivat huomattavasti pienemmät - noin 26 tuhatta kuollutta ja 40 tuhatta haavoittunutta.
Suomen kanssa käydyn sodan seurauksena Neuvostoliitto pystyi varmistamaan Leningradin turvallisuuden ja vahvistamaan asemaansa Itämerellä. Tämä koskee lähinnä Viipurin kaupunkia ja Hankon niemimaaa, johon Neuvostoliiton joukot alkoivat perustua. Samaan aikaan puna-armeija sai taistelukokemuksen vihollisen väkevän linjan rikkomisesta vakavissa sääolosuhteissa (ilman lämpötila helmikuussa 1940 saavutti -40 astetta), jota maailman armeija ei ollut tuolloin.
Samanaikaisesti Neuvostoliitto sai kuitenkin luoteisosassa, vaikkakaan ei voimakkaan, mutta vihollisen, joka jo vuonna 1941 oli antanut saksalaisjoukkoja alueelleen ja osallistunut Leningradin estoon. Suomen suorituskyvyn ansiosta kesäkuussa 1941 Axis-maiden puolella Neuvostoliitto sai ylimääräisen etuosan riittävän suuresta pituudesta, joka siirtyi 1950–1944 Neuvostoliiton divisioonaan.
Iso-Britannia ja Ranska seurasivat myös tiiviisti konfliktia ja jopa suunnittelivat hyökkäystä Neuvostoliittoon ja sen kaukasian aloihin. Tällä hetkellä ei ole täydellisiä tietoja näiden aikomusten vakavuudesta, mutta on todennäköistä, että Neuvostoliitto voisi keväällä 1940 yksinkertaisesti "riitellä" tulevien liittolaistensa kanssa ja jopa osallistua sotilaallisiin konflikteihin.
On myös useita versioita, joita Suomen sota vaikutti epäsuorasti Saksan hyökkäykseen Neuvostoliittoon 22. kesäkuuta 1941. Neuvostoliiton joukot murtautuivat Mannerheim-linjan läpi ja jättivät Suomeen lähes maaliskuussa 1940 suojattoman. Uusi puna-armeijan hyökkäys maassa voisi olla kohtalokas sille. Suomen tappion jälkeen Neuvostoliitto lähestyisi vaarallisesti lyhyen matkan Ruotsin kaivoksista Kirunassa, joka on yksi harvoista metallilähteistä Saksassa. Tällainen skenaario toisi kolmannen valtakunnan katastrofin äärelle.
Lopuksi puna-armeijan epäonnistunut loukkaus joulukuussa-tammikuussa vahvisti Saksassa uskoa siihen, että Neuvostoliiton joukot olivat olennaisesti tehottomia eivätkä heillä ollut hyviä komentajia. Tämä väärinkäsitys jatkoi kasvuaan ja saavutti huippunsa kesäkuussa 1941, jolloin Wehrmacht hyökkäsi Neuvostoliittoa vastaan.
Päätelmänä voidaan todeta, että talvisodan seurauksena Neuvostoliitto hankki yhä enemmän ongelmia kuin voitot, jotka vahvistettiin lähivuosina.
